Aamupalan jälkeen suuntaamme Penn Stationille ja sieltä Long Island Rail Roadia pitkin kohti itää. Long Beachin asemalla meitä on vastassa koulun rehtori Bill Stroud, jonka kyydissä puolet seurueestamme matkustaa pari kilometriä Long Beach High Schoolille. Bill on työskennellyt mm. Jordaniassa ja Tanskassa, siteeraa blogissaan Adornoa ja Marxia ja kertoo kuin ohimennen anekdootin Lawrence Kohlbergista, jonka oppilaana hän on ollut. Normijenkkireksi.
Matkalla Bill kertoo, että alue on edelleen toipilas: hurrikaani Sandy iski Long Beachille 2012 ja monissa perheissä eletään edelleen katastrofin jälkeisissä tunnelmissa. Ellei rehtori olisi maininnut asiasta, ei satunnainen vierailija olisi huomannut mitään. Aineelliset tuhot on suureksi osaksi korjattu.
Parin vuoden takaisen trauman merkkejä on myös turha havaita koulun opettajissa ja oppilaissa. Jokainen kohtaamamme henkilö vaikuttaa uteliaalta, avuliaalta ja positiiviselta. Mutta kun Sandysta kysyy suoraan, huomaa asian oleva herkkä. Kiinteistöjen korjaaminen ja arvonpudotus ovat ajaneet perheitä taloudellisiin vaikeuksiin. Kaikki eivät ole vielä edes muuttaneet takaisin koteihinsa. Seuraavaa hurrikaania pelätään jo.
Päivän arvokkainta antia on kierros oppitunneilla. Jo paperilla kattaus on suomalaisen opettajan näkökulmasta eksoottinen: Life Skills, Forensics, Anthropology, Symphonic Choir, Theory of Knowledge, Talented Writers… Oppaana minulla on Klaudia, koulun opiskelija, joka kertoo innokkaasti koulustaan ja opinnoistaan. Klaudia kyselee myös paljon asioita minulta. Samoin kyselevät muutkin koulun oppilaat. Vaikka ajatuksena on seurata tunteja, useimmat opettajat poikkeavat rutiineista ja antavat luokalle mahdollisuuden jutella vieraitten kanssa.
Arvatenkin jokaisessa luokassa huokaillaan syvään, kun kerron suomalaisen koulun arjesta: koulutus on yliopistoon asti ilmaista, yliopisto-opiskelijoille jopa maksetaan rahaa (”What?”), standardoituja kokeita ei ole juuri lainkaan (”I want to move there!”). Opettajat ovat kuulleet suomalaisesta kouluihmeestä jo aika paljon, mutta heidän on ikään kuin varmistettava, että opettajia todella arvostetaan, heidän työnsä on autonomista ja valvonta vähäistä. Suomalaisen koulun hyvät puolet ovat todella ihailtuja ja säilyttämisen arvoisia.
Kuulen myös monta kertaa kysymyksen, millä tavalla nyt näkemäni poikkeaa suomalaisesta koulusta. Varsinkin opiskelijat ovat kiinnostuneita kuulemaan miltä heidän koulunsa ja opiskelunsa vaikuttaa ulkopuolisen silmin (ja meitä suomalaisia moititaan siitä, että olemme patologisen kiinnostuneita siitä mitä muut meistä ajattelevat…).
Kysymykseen on vaikea vastata, koska kaikki on niin lähellä. Huomio kiinnittyy konkreettisiin asioihin. Opiskelijoita on paljon. He vaikuttavat kuitenkin ihan samanlaisilta jonneilta ja lissuilta kuin suomalaiset ikätoverinsa. Tunneilla puhutaan paljon. Fokus on tekemisessä, soveltamisessa ja taidoissa, ei niinkään tietojen kartuttamisessa. Tämä käy epäsuorasti ilmi myös listaamistani kurssien nimistä.
Esimerkiksi Forensics-tunnilla kirjaimellisesti leikitään CSI-agentteja. Opiskelijoille on esitetty joitakin joholankoja, esimerkiksi muutama luun pala, joiden perusteella heidän tulee päätellä uhrin ikä, sukupuoli ja kuolinsyy. Kursseja kuulemma järjestetään monissa high schooleissa ja ne ovat suosittuja. On varmasti tylsempiäkin tapoja oppia biologiaa ja kemiaa.
Symponic Choir -kurssilla en voi muuta kuin ihmetellä opiskelijoiden omistautumista laululle. Tunti alkaa täsmällisesti, kaikki tekevät äänenavauksen ja muut alkurutiinit keskittyneesti, taitavasti ja vaivattomasti. Kuorossa laulaminen on selvästi kunnia-asia, eikä sitä mitenkään peitellä.
Osaamista ei muutenkaan hävetä. Tämä näkyy kaikkein selvimmin Talented Writers -ryhmän tunnilla. Ryhmän opiskelijat kirjoittavat tekstejä, joita vertaisarvioidaan, työstetään eteenpäin ja esitetään uudelleen. Jokainen ryhmän opiskelija vaikuttaa sanavalmiilta, rakentavasti kriittiseltä ja – hemmetin älykkäältä. Jokainen ottaa vastaan saamansa arvion ammattimaisesti. Kun joku kommentoi, lähes aina joku toinen säestää, lisää tai jatkaa kommenttia. Kaikkia puhutelleen tekstin kirjoittaja on selvästi ylpeä viestinnällisestä taitavuudestaan. Hän saa siitä tunnustusta niin opettajalta kuin muilta opiskelijoilta. Keskustelun käsitteellisyyden aste hämmentää. Samoin opiskelijoiden tekstien rohkeus, kokeilevuus ja voimakkuus. Teksteissä on anarkiaa, synkkiä sävyjä ja poliittista epäkorrektiutta. Opettaja on varmaankin vierailijoiden tähden kauhistuvinaan, kun erään opiskelijan tekstissä on sana ”fuck”.
Päivän suurin anti onkin ehkä juuri tässä: yhdysvaltalaisessa koulussa vuorovaikuttamisen taidot ovat enemmän esillä. Huomattavan suuri osa opiskelijoista haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Hiljaa koko tunnin ollut opiskelija huomataan myös (”Next time, remember, you are not a statue!”). Vuorovaikutus ei ole tyhjää small talkia, puhumista puhumisen vuoksi. Asioita viedään yhdessä eteenpäin. Mielipiteitä ei vain ilmaista. Ajatuksia ajatellaan toisten kanssa.
Olisi liioittelua väittää tämän olevan edustava otos koulun normipäivästä. Tarkkailija saa aikaan muutoksen tarkkailtavissa. Vuorovaikutustaitavuus putkahtaa kuitenkin esiin niin monessa eri yhteydessä, ettei se voi olla sattumaa.
En väitä, että omat opiskelijani Kulosaaressa olisivat Long Beachin opiskelijoihin nähden kehnoja vuorovaikuttajia. Kyse on pitkälti aidoista kulttuurieroista, eikä tämä ole mikään triviali toteamus. Suomalaiset lämpiävät hitaasti. He pelkäävät virheitä. He avautuvat vasta kun luottavat toiseen riittävästi. He sanovat mieluiten asioita, joiden he tietävät olevan jo valmiiksi toisten hyväksymiä. Opiskelijan sisällä saattaa olla niin suuria asioita, etteivät ne mahdu suusta ulos.
Suomalainen opiskelija ei välttämättä tulkitse toisten opiskelijoiden kanssa käytävää keskustelua oppimistilanteeksi. En ole koskaan huomannut (mikä ei tarkoita, etteikö niin olisi voinut tapahtua), että lukion opiskelija kirjoittaisi muistiinpanon siitä, mitä joku toinen opiskelija sanoi. Long Beachilla opiskelijat vaikuttivat usein oppivan toisiltaan, tai ainakin he selvästi kiinnittivät huomiota ja reagoivat taitavasti siihen, mitä muut sanoivat.
Olisi ylipäätään kiinnostavaa tutkia, mitä kaikkia tunnilla tapahtuvia tilanteita opiskelijat pitävät oppimistilanteina. Olen melko varma, että tavoitteellisille opiskelijoille erityisesti rönsyilevät ja intensiiviset keskustelutuokiot näyttäytyvät ihan liian usein ikään kuin oppimisesta irrallisiksi ekskursioiksi. Keskustelu voi olla ihan hauskaa, mutta oppiminen jatkuu vasta sitten, kun siihen annetaan opettajan johdolla heräte. Opiskelijoita on hyvä muistuttaa oppimisen ubikviteetista: jokainen tilanne voi olla opettavainen. Tämä kuitenkin edellyttää metakognitiivisia taitoja, oppimismyönteisyyttä ja aktiivista läsnäoloa oppimistilanteessa.
Praktiz 