Back to Bildung

Das höchste Gut und allein nützliche ist die Bildung.

(Schlegel)

1790-luvun lopulla Saksassa seurattiin pettyneenä naapurimaa Ranskan kaaosta. Vuoden 1789 vallankumous ei tuonutkaan valistunutta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aikaa, vaan uudenlaista epävarmuutta ja sekasortoa. Miksi Varsinkin nuoren älymystön mielissä asia oli varsin selvä: vallankumouksen arvoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, vika on kansan valmiuksissa. Ratkaisu ongelmaan on oppiminen.

Schlegelin toteamuksen mukaan oppiminen ei ole mikään sivuseikka. Se on täsmällisemmin sanottuna ihmiskunnan kutsumus, päämäärä ja korkein hyvä. Kuten tunnettua, saksankielen sana Bildung on varsin omaleimainen. Siihen liittyy oppimisen lisäksi ajatus kasvusta ja rakentumisesta. Kyse on ainutkertaisen ihmispersoonan realisoitumisesta. Oppiminen on päämäärä itsessään, eikä sitä pidä valjastaa jonkun toisen päämäärän välineeksi.

Ehkä liian harvoin tulee todettua, että tällainen persoonan kasvua korostava oppimiskäsitys ei ole puhtaasti valistusfilosofian tuote. Se on vähintään yhtä paljon romantiikan käsitys oppimisesta. Itse asiassa Schlegel ja erityisesti Schiller olivat hyvin kiinnostuneita oppimisesta. Schillerille kasvatuksen ja oppimisen päämäärä ”kaunis sielu”, kuten romantiikan kuvastoon hyvin sopii. Kaunis sielu ei ole oikeastaan muuta kuin tasapainoa rationaalisuuden ja aistimellisuuden välillä. Sen lisäksi, että oppiva subjekti ymmärtää ja omaksuu tietoa, hän osaa myös tuntea ja aistia oikein. Hänen mielikuvituksensa ja järkensä ovat hedelmällisessä sopusoinnussa toistensa kanssa.

Lisää romantiikkaa kouluun! Vaatimus kuulostaa täysin sopimattomalta aikaamme, vaikka paluu romantiikan näkemykseen on kenties juuri sitä mistä suomalaisessa koulussa tarvittaisiin.

Olen kuitenkin skeptinen. Meillä tuskin on kärsivällisyyttä näin idealistiseen lähestymistapaan. Jo yksinomaan puhe sielukkuudesta tai henkevyydestä on liian hankala operationalisoitavaksi. Mistä oikeastaan puhutaan? Miten tällaisen oppimisen laadukkuutta arvioidaan? Koko juttu haiskahtaa liian filosofiselta ja abstraktilta.

Ikävä kyllä, olemme 1700-luvun lopun ihanteiden valossa jonkinlaisia barbaareja. Schlegel ja Schiller surkuttelivat ihmisten kypsymättömyyttä valistuksen ihanteille ja halusivat siksi ulottaa Bildungin koko kansan saataville. Paradoksaalisesti samoihin aikoihin toden teolla käynnistynut teollistuminen sekä toteutti että turmeli romantikkojen haaveen. Teollistumisen myötä uudet käytänteet ja menetelmät toki levisivät nopeasti, mutta oppimisen tavoitteet alistettiin elinkeino- ja talouselämälle. Kouluista tuli enemmän tuotantolaitoksia kuin kauniiden sielujen kasvihuoneita.

EK:n koulutuspoliittisissa linjauksissa tulee mainiosti ilmi aikamme opetuksellisten intressien kaventuminen. Puhutaan innovaatioista, osaamisesta ja pitkistä työurista. Koulutusjärjestelmä toimii, jos työ tuottaa ja kansantalous kehittyy. Kiire ja muutos ovat vahvasti esillä: koulusta pitää siirtyä nopeasti opiskelijaksi ja opiskelijasta työntekijäksi. Talous- ja elinkeinoelämän näkökulmasta oppimisella ei juurikaan ole itseisarvoa. Sen arvo mitataan lopulta aina markkinoilla.

Oletan, että monien mielestä meillä ei ole liioin varaa kauniiden sielujen kasvattamiseen. Itsetutkiskelu ja henkisen pääoman kartuttaminen on ihan ok, mutta veronmaksajien rahoja siihen ei pidä haaskata. Asia on täsmälleen päinvastoin. Tulevaisuudessa meillä ei ole varaa teollisiin kouluihin, joissa oppiminen käsitetään valmistautumiseksi jonkun toisen intressien toteuttamista varten.

Bildung ei tietenkään ole vain oman subjektiviteetin jalostamista. Romantikot Jacobin vanavedessä käsittivät hyvin kirkkaasti, että minuuskin syntyy dialektisessa suhteessa toisiin ihmisiin. Jacobi siirtää Arkhimedeen kuuluisan toteamuksen δῶς μοι πᾶ στῶ fysiikasta persoonien välisiin suhteisiin. Sinun tulee antaa minulle paikka seistä. Vain persoona, jonka olemassaolo on tunnustettu muiden taholta on aidosti joku. Tämän tunnustuksen jälkeen kaikki muukin on mahdollista: καὶ τὰν γᾶν κινάσω.

Koulujen tehtävä ei ole tuottaa veronmaksajia ja työläisiä. Koulujen tehtävä on vaalia ihmisen yksilöllistä kasvua. Kauniit sielut eivät kuitenkaan ole epäkäytännöllisiä egomaanikkoja vaan tiedostavat syvällisesti ihmisenä olemisen ehdollisuuden, riippuvuuden ja haavoittuvuuden. He ymmärtävät muistuttamatta, että ihmisenä oleminen on aina myös palvelusuhde. Tämä on mitä oivallisin lähtökohta pitkälle, tuottavalle ja mielekkäälle taipaleelle työelämässä.