#Marx200: Jatkot

Marxin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 200 vuotta. Marxia on pidetty yhtenä historian vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista Aristoteleen, Jeesuksen ja Kantin ohella. Kun ajattelee suuria myös erehtyy suuresti ja suurista erehdyksistä seuraa suuri poru. Tuskin yksikään toinen filosofi aiheuttaa niin syvää tunnelatausta kuin Marx. #Marx200 keskustelu on ollut intohimoista, laadultaan vaihtelevaa ja virkistävää. Olisi oikein mukavaa, jos joku toinenkin filosofi aikaan samanlaista vipinää!

Kaikkein puhutuin merkkipäivään liittynyt tapahtuma taisi olla Jean-Claude Junckerin vierailu Marxin syntymäkaupungissa. Juncker avasi Trierin juhlavuoden näyttely- ja tapahtumasarjan ja puhui ilmeisen sovinnolliseen sävyyn Marxin perinnöstä jälkipolville. Joku taisi myös pillastua erityisesti siitä, että puhe pidettiin kristillisessä kirkossa. Ilmeinen johtopäätös: EU on kommunistinen projekti, jonka presidentti ylistää ateistia Jumalalle pyhitetyssä huoneessa.

Marxista puhuminen on aloitettava muistamalla marxismin uhreja. Laskutavasta riippuen uhreja on 80-100 miljoonaa. Juncker antoi Marxille ainakin osittaisen synninpäästön: ”Marx ei ole vastuussa kaikista niistä kauheuksista, joita hänen oletetuilla seuraajillaan on tilillään.” Ymmärrettävästi tällainen kannanotto ei miellyttänyt ihan kaikkia. Esimerkiksi Eesti Mälu Instituutin mukaan Marx ei ole vain akateeminen utoopikko vaan osasyyllinen sosialismin ja kommunismin rikoksiin. Euroopan unionin presidentin ei tulisi osallistua rikolliselle järjestettyyn muistotilaisuuteen.

Keskusteluun osallistuvan olisi pidettävä kaikki tämä mielessä. Pidän erittäin tärkeänä asiallisen ja argumentatiivisen Marx-keskustelun ylläpitämistä. Marxin demonisointi ei edistä mitään. Erityisesti levoton ja lavea puhe ns. ”kulttuurimarxismista” on oire aikamme epä-älyllisyydestä ja kyvyttömyydestä filosofiseen analyysiin. En pidä lainkaan yllättävänä, että yhtenä filosofisen aikalaiskeskustelun tavoitteena on normalisoida puhe Marxista. Tämä ei merkitse kansanmurhien ja katastrofaalisten sosiaalisten kokeilujen normalisointia.

Marxin ja Engelsin yhteiskunta- ja talousfilosofisten ajatusten soveltaminen käytäntöön on kiistatta aiheuttanut paljon kärsimystä. Marxin kohdalla ei tosiaan ole kyse vain abstraktista käsiteakrobatiasta. Ajattelusta on lopulta lyhyt matka käytännön toimintaan – ja juuri tätä Marx tavoitteli: filosofia on muutosvoima, ei ajatusten organisointia. Marx jatkaa valistuksen kriittistä perinnettä, jossa ihmisiä rohkaistaan ottamaan aloite omiin käsiinsä. Sen sijaan, että tyytyisimme passiivisesti tarkkailemaan historian vyöryä ylitsemme, meidän tulisi tarttua ohjaksiin ja suunnata kohti parempaa huomista. Tästä innostavasta visiosta kumpuavat tietenkin myös marxismin kaikkein suurimmat ongelmat. Ei nimittäin ole ihan pikku juttu suunnitella ja toteuttaa yhteiskunnallista järjestelmää, joka takaa sadoille miljoonille ihmisille paremman huomisen (kapitalismin mukaan tämä pitäisi jättää markkinoiden huoleksi).

Elän itse maassa, jonka suhde Marxiin ja sosialismiin on hyvin ambivalentti. Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota, jossa punaisten pääideologia oli marxistinen. Se oli kuitenkin myös sosiaalidemokraattinen, emansipatorinen ja uudistusmielinen. Vaikka kansalaissodan motiiveista, tapahtumista ja seurauksista käydään edelleen vilkasta väittelyä, yksi asia lienee varmaa: työväestön ja köyhien kurjaan asemaan oli viimeistään sen jälkeen pakko puuttua.

Ajattelemme herkästi, että marxilaisuus (tai ainakin sen leninistiset, stalinistiset, maolaiset ym. tulkinnat) hävisivät kamppailun maailmanherruudesta. Marxin aloittama sosiaaliliberalistinen ajattelutapa ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. Esimerkiksi meille suomalaiselle Marx esiintyy hyvinvointiyhteiskunnan yhtenä takapiruna. Tuotantovälineitä on niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Hyvinvointi rahoitetaan voittoa tavoittelevalla, lähinnä kapitalistisella liiketoiminnalla, mutta vaurauden jakautumisen oikeudenmukaisuuteen kiinnitetty huomiota. Juuri tällaisesta dialektiikasta Hegelin ja Marxin mukaan todellisuudessa on kysymys. Koetan muistaa tämän aina kun ajattelen palkastani leikattua verosiivua, sote-sektorin valtavaa summaa valtion budjetissa ja peruskoulua. Näihin kaikkiin sisältyy jännitteitä ja rasitteita. Palkkaa voisi aina kertyä omalle tilille enemmän; rahoillani elätetään varmaankin myös vapaamatkustajia ja laiskureita; koulujärjestelmämme on joskus masentavan tasapäistävä. Samalla juuri hyvinvointivaltio vaikuttaisi olevan jonkinlainen historiallinen synteesi, johon suomalaiset itse ovat varsin tyytyväisiä ja jota kadehditaan ulkomailla.

Eikö Marx ole osasyyllinen myös tähän?

Marxin ajatuksista kuitenkin seuraa, ettei hyvinvointivaltio jää yhteiskunnallisen kehityksen päätepisteeksi. Se ei välttämättä ole edes välietappi kuin kouralliselle kansakuntia. Eurooppa ja Yhdysvallat näyttäisivät jämähtävän erilaisten liberalismin ja konservatismin ilmenemismuotojen vastakkainasetteluksi. Kapitalismi koskee ennen kaikkea palkkatyöläisiä, joille sosialismista on tullut myrkytetty kaivo. Globaalin kapitalismin aiheuttaman epävarmuus koskee monia, mutta ammattiyhdistykset, kansainvälinen oikeudenmukaisuus ja verotus eivät tarjoa ratkaisuja. Sosialismi on esimerkiksi yhdysvaltalaisten mielikuvissa edelleen jumalatonta ja totalitaristista.

Olennaisinta on kuitenkin se, että sosialismi sotii ehkä kaikkein onnistuneinta 1900-luvun aatteellista narratiivia, individualismia vastaan. Jokainen ihminen kun on saari. Selvitäkseen hänen on löydettävä mahdollisimman pitkälle kaltaistaan seuraa. Etnonationalistinen konservatismi ja erilaiset identiteettipoliittiset suuntaukset ovat selvästi kovemmassa myötätuulessa kuin kansainvälinen solidaarisuus ja vuoropuhelu toiseuden kanssa.

Ehkä katseet onkin seuraavaksi käännettävä muualle. Kiinassa yhteiskunnallinen todellisuus on hyvin lyhyessä ajassa muuttunut kapitalismin ja kommunismin fuusioksi, jonka uskotaan tarjoavan hyviä vastauksia esimerkiksi tekoälyn mullistaviin vaikutuksiin. Nähtäväksi jää, onko säätelyyn ja valvontaan perustuva malli kuitenkaan erityisen toimiva pitkän aikavälin ratkaisuksi. Kapitalismi kun on ennenkin osoittautunut ketteräksi ja muuntautumiskykyiseksi. Kriisit ja disruptiot ovat kapitalismin ydin. Voi kuitenkin olla, että substantiaalisempi muutos aikamme kapitalismissa voi edellyttää laajempaa protestiaaltoa, levottomuutta tai peräti suurempaa katastrofia.

Sitä paitsi, onhan paljon helpompi kuvitella maailmanloppu kuin koherentti vaihtoehto kapitalismille?

Suositeltavaa lukemista jatkoille!

Milloin valistus valaisee?

Valistus puhuttaa, koska maailma pimenee. Valoa tunnelin päässä näkevät lähinnä konservatiivit, nationalistit ja alt-reich -lahkot.

Niin, ja tietysti Steven Pinker.

Pinkerin mielestä sekulaari, liberaali ja rationaalinen valistusperintö on sinkauttanut ihmiskunnan huikealle kasvu-uralle, eikä meillä ole mitään hyvää syytä uskoa kehityksen taittuvan. Huonoja syitä taatusti löytyy, ja siksi hänen uusin teoksensa Enlightenment Now: The Case for Reason, Science, Humanism and Progress (2018) ottaa tehtäväkseen vakuuttaa viimeinenkin skeptikko valistuksen siunauksellisuudesta. Useimmat Pinkerin esittämistä argumenteista löytyvät jo hänen aikaisemmasta teoksestaan, The Better Angels of our Nature (2011).

Pinker ei totisesti esitä teoksissaan mitään uutta, ellei sellaiseksi sitten lasketa uutta tilastotietoa väkivallan, sairauksien, köyhyyden ja muun kurjuuden vähenemisestä. Tilastojen tehtävä on tukea valistushypoteesia, jonka mukaan järjen käyttäminen vie ihmiskunnan pois pimeydestä.

Nassim Taleb on arvostellut Pinkeriä mm. tilastollisen sekoittamisesta historialliseen. Vaikka sotien määrä ja laajuus vähentyisi huomattavasti pitkäksikin aikaa, ei siitä voi päätellä sotien aikakauden olevan ohi. Voimme juuri nyt elää historian kaikkein sotaisimman aikakauden aattoa. Syyrian sekavasta konfliktista puhutaan jo nyt kolmantena maailmansotana. Putinin äskettäinen Venäjän kansakunnan tilaa koskeva puhe ei erityisesti viestinyt rauhaa. Trumpin hallinto on ottanut tehtäväkseen panostaa puolustukseen ja turvallisuuteen. Ehkä jopa osa koulujen opettajista aseistetaan.

John Gray on toinen merkittävä Pinkerin argumentteihin penseästi jo pitkään suhtautunut keskustelija. Grayn kritiikin kärki on filosofisempi. Gray on kiinnittänyt huomiota Pinkerin varsin yksipuoliseen näkemykseen valistuksen yleisestä luonteesta. Grayn mielestä vaikuttaa jopa siltä, ettei Pinker tunnista lainkaan huonoja valistusideoita. Tällainen infantiili lohkominen on ollut aina hyvin tyypillistä valistuksen itseymmärrykselle.

On olemassa painavia syitä hylätä ajatus valistuksesta monoliittina. Valistuksia oli monta, niillä oli usein omia paikallisia painotuksiaan ja niiden seuraukset olivat erilaisia. Ranskassa Lumiéres johti vapaa-ajatteluun, radikalismiin ja vallankumoukseen. Saksassa Aufklärung oli ennen kaikkea keskiaikaisen käsiteanalyysin kuivimpia perinteitä vaalinutta pedanttia koulufilosofiaa. Kaikkialla siellä, minne valistus kantoi soihtunsa, syntyi myös varjoja. Ranskassa päädyttiin giljotiinien kautta Napoleoniin. Saksassa wolffilaisuus kiepsahti Sturm und Drangiin ja romantiikkaan.

Kieltämättä valistuksilla oli yhteisiäkin nimittäjiä. Usko järkeen lienee niistä huomattavin. Mutta mitä rationaalisuudella oikeastaan tarkoitetaan?

Voidaan ajatella, että järjen ja järjettömyyden dualismi juontaa juurensa aina antiikin logos/mythos -erotteluun. Valistus halusi tuhota myytit, mutta synnytti samalla omansa, kuten esimerkiksi myytin myyttien tuhoamisesta. On hyvä muistaa valistuksen tärkeimpiä alkusysäyksiä olivat Descartesin kolme unta, jotka hän tulkitsi kehotukseksi käyttää järkeä menetelmällisesti.  Descartesin perillisten mielissä kasvoi unelma paremmasta maailmasta, jossa kaikki ihmiskunnan ongelmat ratkaistaan more geometrico. Jumala on matemaatikko ja maailma on yhtälö.

Valistuskritiikin ensimmäinen aalto esitti aikoinaan jo oikeastaan useimmat niistä argumenteista, joita myöhempi vastavalistus on vaalinut. Jacobi totesi, että maailmaa laskutoimituksin selittävä filosofi päätyy lopussa kävelemään raskaalla päällään. Koska päällä kävely on vaikeaa, filosofi jämähtää paikalleen. Paikallaan oleva maailma on helppo ottaa haltuun. Jacobille maailma on puhdasta ilmoitusta ja se on otettava uskoen vastaan (tässä Jacobi toki ottaa hieman kelvottomasti vapauksia Humen tietoteorian ja faith/belief –erottelun kanssa).

Jos järki lopulta selittää kaiken, se ei oikeastaan selitä mitään. Valistuksen projekti latistuu tautologiaksi, jossa järki käsittää vain itsensä, ei mitään muuta. Järjelle on käsittämätöntä, että jokin voisi olla sen ulottumattomissa. Se mikä osoittautuu hankalaksi mukauttaa järkeen, on selitettävä pois tai kiellettävä.

Ja, kas näin, valistus on luonut toiseutensa, johon sen suhde ei voi olla lopulta muuta kuin väkivaltainen.

Jacobi vaistosi järkeen padotun nihilismin ja aggression, mutta ei koskaan osannut artikuloida varoitustaan kovin uskottavasti. Jacobista on joskus yritetty Hamannin tavoin leipoa irrationalistia ja protoeksistentialistia, mutta he ovat molemmat pikemminkin esimerkkejä valistusfilosofian sisäisistä jännitteistä. Jacobi ja Hamann eivät koskaan hylänneet järkeä. Heidän intressinsä olivat yllättävän monella tavalla linjassa Kantin kriittisen filosofian kanssa: järjen ensimmäinen tehtävä on löytää rajansa. Vasta sen jälkeen sitä voi käyttää vastuullisesti. Ennen järjen kriittistä käyttöä on suoritettava metakritiikki. Tällaista kritiikin kritiikkiä ei tietenkään voi suorittaa järki itse.

Valistuksen dialektiikka, järjen taipumus kääntyä järjettömyydeksi, on siis syytä ottaa vakavasti pohdittaessa valistuksen tilaa, asemaa ja tulevaisuutta 2010-luvun lopulla. Olisi syytä vihdoinkin päästä eroon dualismeista. Kukaan ei ole läpikotaisin rationaalinen, eikä ketään liioin lietso toimintaan järjen täydellinen puute. Paolo Freire on Hegeliä mukaillen puhunut sorrettujen vastuusta. Kun syrjityt, heikot ja halveksitut havaitsevat aikansa tulleen ja muutosten tuulten puhaltavan, on heidän varottava muuttumista uudeksi sortajien sukupolveksi. Kun järki huomaa vaikutusvaltansa valon kasvavan, ei se saa käsittää missiokseen pimeyden eliminoimista.

On hyvä miettiä, millaisessa valaistuksessa asiat nähdään selkeästi erottuvina ja samalla kuitenkin siten, ettei niiden kirkkaus sokaise.

Tyytymättömyydestä totalitarismiin

Totuus saattaa olla täysin vastakkainen tyytyväisyydelle ja tulla jossain historiallisessa tilanteessa täydellisenä sokkina ihmiskunnalle, jolloin jokainen torjuu sen. Tämän ajatuksen edessä pragmatismin isät tekivät yksilön tyytyväisyydestä totuuden mittapuun. (Max Horkheimer)

Autonomian ihanne muuttaa muotoaan.

USA:n 45. presidentiksi nimitetty Donald Trump teki virkaanastujaispuheessaan selväksi, että kunnon kansalaisuus on ”totaalista alistumista” kansallisvaltiolle. Nationalismin ihannointi on jo pitkän aikaa voimistunut Euroopassa, myös Suomessa.

Nationalismin myötätuulta selitetään pettymyksellä liberalistiseen globalisaatioon, jota edustavat mm. vapaakauppasopimukset, Yhdistyneet kansakunnat, Euroopan unioni ja muut kansainväliset puuhastelukerhot. Pettymys tihkuu pintaan keskusteluissa pakolaisuudesta, työllisyydestä, ympäristökysymyksistä ja taloudellisesta kasvusta.

Euroopan valuuttaunioni on juuri nyt Suomelle rasite: oma valuutta tekisi meistä kilpailukykyisemmän. EU:n yhteistyökuvioiden myötä olemme myös sysänneet suuria summia eurooppalaisten pankkien tukemiseen, etteivät ne kaatuisi velkatappioihinsa. Jokainen pakolaisia auttava euro on syrjäytyneen suomalaisen mielestä kovin helposti pois häneltä itseltään. Kansainväliset korporaatiot kahmivat maasta loputkin vähiin käyvät teollisuuslaitokset ja niiden loputtua terveyspalvelut ja liikenneinfrastruktuurin.

Niin, ja Suomen ilmasto voisi ihan hyvin lämmitä pari astetta!

Kun pettymys ja tyytymättömyys on kohdistettu suuriin kansainvälisiin järjestelmiin, ei yksilöllä ole juuri voimavaroja niiden vastustamiseen. En voi erota Schengenin sopimuksesta, rahaliitosta tai YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta. Mutta osana kansallisvaltiota voisit! Tätä mielikuvaa nationalistinen populismi ruokkii. Kansallisvaltio kutsuu viirinsä alle kaikki globalisaation heikentämät yksilöt.

Mutta ensin yksilön on lakattava ajattelemasta. Hänen on löydettävä itsensä yhä useammin tilanteesta, jossa hämmennys, epävarmuus ja ihmettely ovat kestämättömiä. Häneen pitää valaa järkkymättömän varmuuden kaipuu. Hänen tulee kokea vastenmielisyyttä tilanteissa, jotka kasvattavat moniselitteisyyttä ja moniäänisyyttä. Pelkistäen: yksilön on rikottava välit toiseuteensa. Yksilön on tunnustettava vain se, minkä hän jo entuudestaan tietää omakseen. Tuttu ja kotikutoinen on tärkeää.

Yksilön on korotettava oma subjektiivinen tyytyväisyytensä kaiken totuuden mittapuuksi. Taloudellinen hyöty ja yhteiskunnallinen järjestys priorisoidaan. Jos sitä ei voi nähdä ja mitata, sitä ei ole. Sinun kokemuksellasi ei ole mitään arvoa minulle (ellei se jo ole minun kokemukseni). Vain minun työpaikkani, takapihani ja pankkitilini merkitsee.

Ero minäkeskeisyyden ja autonomisuuden välillä hämärtyy aivan liian helposti. Paradoksi on siinä, että omaa riippumattomuuttaan tavoittelevat sallivat kansallisvaltion niellä heidät – jopa totaalisesti. Heidän maailmansa rakentuu ylhäältä alas. Laki jota he seuraavat ei ole heidän omansa. Sitä säätää osaltaan jokin poliittinen intressiryhmä, historiallinen kontingenssi, subjektiiviset intohimot ja ennen kaikkea pelko. Nurkkapatriootti on jo valmiiksi vieraan vallan alla.

En liioin voi itse olla oman lakini ainoa lähde. Silloinhan siirtyisin vain vieraan totalitarismista omaani. Minuuden tasapainoinen integroiminen osaksi kaikkeutta on ihmisen tehtävistä suurin.

Aristoteles sanoi, että filosofia opetti häntä tekemään sen, minkä ihmiset yleensä tekevät pakon edessä. Tässä omaehtoisuudessa on todellisen kansalaistaidon ydin. Totalitarismi taipuu yksilön harkinnan ja reflektion pehmeän voiman alla (siksi totalitaristiset järjestelmät eivät koskaan edistä yksilöiden ajattelua vaan pyrkivät korvaamaan täyttämään mielet retoriikalla ja reflekseillä).

En tiedä miten lähellä jo olimme kulttuuria, jossa yksilöt alkoivat omaehtoisesti luopumaan itsestään.Mielestäni tälle olisi edelleen edellytyksiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suomi ja Eurooppa kukoistavat. Niistä on tullut ennen näkemättömän hyvinvoinnin alueita, joista absoluuttinen köyhyys on kitketty lähes tyystin. Suhteellinen köyhyys voi kuitenkin olla psyykkisesti jopa vahingollisempaa. Jos täydellinen osattomuus ajaa yksilön hiljaiseen epätoivoon, tunne siitä, että minä ansaitsen enemmän ja parempaa tekee yksilöstä katkeran ja pahansuovan.

Ihminen ei tietenkään ole valmis luopumaan itsestään, jos hänellä on päällimmäisenä kokemus puutteesta. On täytyttävä ennen kuin voi tyhjentyä. Tyytymättömyydestä hyötyvät tahot tekevät kaikkensa osoittaakseen ihmisille, että heiltä puuttuu edelleen lähes kaikkea: työtä, turvallisuutta, voittoja, vaurautta ja vapautta. ”Make America Great Again” on yksi kaikkien aikojen viheliäisimpiä poliittisia iskulauseita, sillä se ruokkii väärää tietoisuutta Yhdysvaltojen surkeasta tilasta.

Transatlanttinen kulttuuriside on vahva. ”Make Finland Great Again” on jo napattu Suomeenkin poliittiseksi sloganiksi. Asialla ovat olleet (tietysti) perussuomalaiset nuoret.

Olemisen ja elämisen perimmäistä raskautta ei tule kiistää. Poliittisen demagogian ja agnotolologian keinoin on kovin helppo korostaa tätä raskautta, kun taas sen kestävä lieventäminen on hyvin hankalaa. Populistisen nationalismin rumin temppu on siinä, että se lupaa yksilölle konformisuuteen ja kuuliaisuuteen perustuvaa helpotusta. Sinulla on merkitystä, jos. Aito autonomia on ehdotonta.

Sinulla on merkitystä, koska.

Valon raskas taakka

Mehr Licht!

J.W. von Goethe

Olemme lukion pakollisen kurssin ensimmäisillä viikoilla lähes aina lukeneet ainakin katkelmia Kantin esseestä Mitä on valistus? Lempikysymykseni tekstiin liittyen on: Kant kirjoitti esseen vuonna 1784. Mitä arvelet, ovatko ihmiset nykyään valistuneempia kuin tuolloin? Lukiolaiset haistavat kysymyksessä hyvin usein palaneen käryä. Vaikuttaa aivan liian ilmeiseltä vastata, että totta kai olemme valistuneempia. Kun asiaa sitten pohditaan tarkemmin, on oikeastaan hämmästyttävän helppoa löytää perusteita nykyihmisen valistumattomuuteen.

Kantin kuuluisan määritelmän mukaan valistunut ihminen uskaltaa ajatella itse ja käyttää järkeä autonomisesti. Niinpä meillä on tässäkin maassa satoja tuhansia verotuksen, sosiaalipolitiikan ja uskonnon asiantuntijoita. Asiantuntijat kirjoittelevat tällaisia blogeja ja kommentoivat muiden asiantuntijoiden (yleensä harhaisia) käsityksiä internetin keskustelualustoilla. Tähän asiantuntijakeskustelun viidakkoon ei tarvitse tutustua kovinkaan syvällisesti, jotta voi melko turvallisesti todeta valistuksen epäonnistuneen surkeasti.

Lukiolaisen lietsominen kulttuuripessimismiin ja maailmantuskaan ei liene mikään huima pedagoginen saavutus (eikä se toki ole ollut tavoitteenikaan). Näinä aikoina on oikeastaan kovin helppo maalailla uskottavia uhkakuvia länsimaisen sivilisaation rappiosta ja valistuksen perinteen lopullisesta tuhosta.

Valistuksen ongelma on sama kuin kristinuskolla. Molempien ihanteet ja tavoitteet voidaan artikuloida siten, että ne vaikuttavat intuitiivisesti arvokkailta, suorastaan truismeilta. Tietysti lähimmäistä on rakastettava ja palveltava; tietysti on edistettävä järkeä, vapautta ja sivistystä. Ongelmat alkavat viimeistään silloin, kun perusviestiä pitäisi toteuttaa osana suurempaa yhteisöllistä agendaa. Kristuksen sanoman ongelmaksi muodostui kirkko, josta kehittyi palvelija sijaan vallankäyttäjä. Valistuksen ongelma on analoginen. Sen suuret tieteellis-teknologiset saavutukset eivät enää vain vapauta ihmiskuntaa, vaan esiintyvät enenevässä määrin itsetarkoituksellisina ja kaventavat länsimaista elämänmuotoa. Akuutein kriisitietoisuus vallitsee talouselämässä, joka ei nykyisellään enää millään mahdu valistuksen ihanteiden raameihin.

Ensin pitää tietysti kysyä, olemmeko jo luovuttaneet valistuksen suhteen. Jumala on kuollut: kenties hän vei järjen hautaansa? Mitä enää voi kutsua järkeväksi? Onko liberalismi osoittautunut sellaiseksi hyvän elämän lähteeksi, kuin Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumousten aikoihin hehkutettiin? Ehkä Kiina tai Venäjä ovat tulevaisuus? Olemmeko todella sitoutuneita sellaiseen globaaliin oikeudenmukaisuuteen, joka huokuu kategorisen imperatiivin majesteettisuutta? Onko länsimainen valkoinen mies kuitenkin aina jotenkin selittämättömästi arvokkaampi?

Valistus ei ole kepeää – se on äärimmäisen raskasta. Valistuksen ikuinen ongelma on siinä, että liiallinen valo estää näkemästä samalla tavalla kuin sen puute. Todella valistuneita ei ole. On vain valoa kaipaavia. Tämän totesi jo Platon luonnehtiessaan Sokrateen suulla filosofia ”erootikoksi”, jonka kohtalo on aina jäädä vaille sitä mitä hän eniten rakastaa: tietoa ja viisautta. Ihminen ei kestä tällaista puutostilaa. Täyttymys ja varmuus ovat kuin huume, joka kaventaa intressejä ja ajattelua ykseyden latteaksi horistontiksi. Totuus on tässä: se on tämä asia tässä näin, minun käsissäni, minun päässäni, minun järjessäni.

Platonin dialogeissa tietävän rooli lankesi sofisteille, jotka mielellään (maksusta) opettivat totuutta. Dialogien opetus on lukijalle jokseenkin sama kuin Kristuksen neuvo opetuslapsille:”Jos silloin joku sanoo teille: ’Katso, täällä on Kristus’, tahi: ’Tuolla’, niin älkää uskoko.” (Mt. 24:23).

Friedrich Jacobi, yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimmista valistusajattelijoista, varoitti aikansa valistusintoilijoita nihilismistä (Jacobia pidetään ensimmäisenä, joka käytti käsitettä modernissa filosofiassa). Hänen mukaansa nihilismi on eräänlaista monomaniaa, joka ilmeni mm. Lessingin motossa ”yksi ja kaikki”. Lessingille inspiraation lähde oli Spinoza, mutta Jacobin mielestä kaikkein turmiollisinta oli kantilainen subjektioppi. Jälkeen päin voidaan ajatella, että Jacobi oli oikeassa. Meidän maanisen elämänmuotomme keskus on kaikkinielevä minä, ei niinkään Spinozan kaikkinielevä kaikki.

Ratkaiseva kysymys on tämä: miten valistunut, rationaalinen ja autonominen järjestelee suhteensa siihen, mikä on yhteensopimaton järjen kanssa?

Filosofian opiskelu: taitoja, tukea ja asennetta

Enkö tiedäkin, että ajatuksilla on elämänsä ja että vakuuttavimmatkin ajatukseni tarvitsevat täydennystä, eivätkä sen kautta tuhoudu vaan tulevat vähintäänkin osaksi uutta kokonaisuutta? Ainoastaan tällainen näkemys tiedosta on tieteellinen eikä mytologinen

Merleau-Ponty

Kaksi vuotta kestänyt filosofisen praktiikan koulutus päättyi osaltani viime viikolla. Oli virkistävää heittäytyä pitkästä aikaa opiskelijamoodiin, kokea löytämisen riemua ja tutustua uusiin ihmisiin. Jää nähtäväksi miten paljon koulutuksella on lopulta vaikutusta työhöni käytännössä. Olen jäsentänyt jo koulutuksen aikana työtäni uudelleen ja yrittänyt kehitellä varsinkin filosofian kursseja uudella tavalla. Syksyllä 2016 voimaan astuvat opetussuunnitelmat osuivat onnekkaasti samoihin aikoihin koulutuksen loppusuoran kanssa. Minulle tarjoutui erinomainen tilaisuus kirjoittaa opsin sisään asioita, jotka filosofisen praktiikan koulutuksen myötä ovat itselleni kirkastuneet.

Filosofiasta tulee lukiossa yhä enemmän taito- ja tukiaine. Tämä muutos näkyy varsinkin johdantokurssin sisällössä. Lukion filosofiaopetuksessa on jo jonkin aikaa etäännytty ajatuksesta, että filosofiassa opiskellaan (miesten) nimiä, vuosilukuja ja niihin liittyviä historiallisia kehityskulkuja. Filosofian historialla on jatkossakin paikkansa (näin on pakko olla: filosofiassa tradition merkitys on valtava), mutta se ei ole enää opetuksen lähtökohta.

Uuden näkemyksen mukaan filosofian tulisi alkaa opiskelijan läheltä. Opiskelijaa ohjataan löytämään filosofisuus omasta elämästään, ajattelustaan, mediasta, muista kouluaineista, keskusteluista isovanhempien kanssa. Kysymys kuuluu: miten tällaista filosofista herkkyyttä voi oppia – ja opettaa? En ole keksinyt parempaa vastausta kuin harjoittelemalla. Jos filosofisen herkkyyden mieltää hyveeksi, siinä ei voi tulla taitavaksi kuin altistumalla tehtäville, keskusteluille ja teksteille, jotka ohjaavat tunnistamaan filosofiaa ympärillämme. Juuri tätä tarkoittaa näkemys filosofiasta taitoaineena.

Filosofiseen taitoon kuuluu toki muutakin kuin filosofian tunnistaminen. Uuden opsin myötä argumentaation ja päättelyn taidot nostetaan heti alussa esille. Opiskelija oppii, että taitava ajattelu ja vastuuntuntoinen argumentaatio ovat kansalaistaitoja, joiden käyttöala on hyvin laaja.

Opiskelijan innostaminen filosofisten taitojen kehittämiseen on tärkeää. Kuten Merleay-Ponty toteaa, varmuuteni, tietoni ja vakaumukseni ovat aina jalostuskelpoisia. Aina on hyvä hetki pysähtyä, kääntyä ja tutkistella tietämääni ja hyväksymääni. Kyse ei ole heppoisesta skeptisismistä tai relativismista. Filosofisen praktiikan traditiosta nousee voimakkaasti näkemys filosofisen parannuksen jokapäiväisyydestä. Filosofiaa ei pitäisi harjoittaa vain tarpeen tullen (umpikujassa, kriisissä, ongelmatilanteessa). Filosofiaa harjoitetaan, jotta umpikujat, kriisit ja ongelmatilanteet näyttäytyisivät jo ennakolta hedelmällisinä ja kutsuvina.

Ajattelu kuolee jos se pysähtyy. Intohimo ajatteluun on filosofisen asenteen sydän.

On oikeastaan yhdentekevää jatkaako opiskelija filosofisen asenteen harjoittelua opiskelemalla filosofiaa. Kaikki reaali- ja tiedeaineet hyötyvät filosofisesta herkkyydestä ja edistävät siinä harjaantumista. Näin ollen filosofia on tukiaine: se antaa opiskelijoille työkaluja, hyveitä ja asenteita ennen kuin sysää heidät kohti erikoistumisalojaan.

Yksityissivistys

Lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintojen, työelämän, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja.

Lukiolaki §2

Yleissivistys on ikävän epämääräinen käsite. Se on tuulahdus menneestä maailmasta, jossa sivistyksellä katsottiin olevan yhteinen ja yleinen perusta. Nyt kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä lukion yleissivistävyys tarkoittaa ja mistä se koostuu. Mitä ovat ne tiedot, taidot, asenteet ja valmiudet, jotka lukiosta valmistuvan tulisi hallita? Kysymykseen on vaikea vastata. Kaikkialta esiin puskeva muutostietoisuus ja yleinen epävarmuus johtaa helposti siihen, että kaikki ehdotukset ovat epäilyttäviä. Ammatteja katoaa ja uusia syntyy: kokonaiset elinkeinoelämän alueet saattavat kadota muutamassa vuodessa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön suunnittelema kokeilu on oire näistä ongelmista. Kokeilun tavoitteena on, että opiskelija saa opinnoissaan painottaa joko humanistis-yhteiskunnallisia tai ympäristö- ja luonnontieteellisiä aineita.

Kokeilut ovat tärkeitä, teemme niitä lukioissa ehkä liiankin vähän. Nyt alkava kokeilu antaa varmasti arvokasta tietoa lukion kehitystyölle. Kokeilussa esiin nousevat ongelmat, vinoumat ja riskit on tunnistettava ja niistä on vedettävä oikeita johtopäätöksiä. Jo nyt kokeilussa on pari asiaa, jotka koen arveluttaviksi.

Väärä dualistisuus

Jako kahteen reaaliainekategoriaan on itsessään mielivaltainen ja kertoo lähinnä päätöksentekijöiden dualistista taustaoletuksista. Aivan kuten Johannes Ojansuu toteaa (n. ajassa 06:00 eteenpäin), humanististen- ja luonnontieteellisten tieteiden välillä ei ole mielekästä nähdä radikaalia eroa. Filosofian kurssilla viitataan tuon tuosta esim. astronomiaan, fysiikkaan ja neurologiaan: psykologiassa ollaan hakoteillä, jos biologia suljetaan pois.

Toinen väärä dualismi koskee reaali- ja muiden aineiden välillä. Yleissivistykseen näyttää kuuluvan aloja, joiden opiskelu on ilman muuta pakollista: vieraat kielet, matematiikkaa, taito- ja taideaineta kokeilu ei koske. Reaaliaineista uskonto/elämänkatsomustieto ja terveystieto ovat lakisääteisesti erityisasemassa. Niitä kumpaakin on lukiolain mukaan opiskeltava yksi kurssi vaikka osallistuisikin kokeiluun.

Ylioppilaskoe sotkee lopulta kaiken

Ylioppilastutkinnon asemaa ei uuden kokeilun valossa ole pohdittu. On odotettavissa, että rajalliseen määrään aineita keskittyneet opiskelijat voivat suorittaa entistä haastavamman kokeen lukiouransa lopulla. Akateeminen taso yksittäisissä aineissa arvatenkin nousee: mitä useampi lukiolainen erikoistuu juuri tiettyihin aineisiin, sitä alaspesifimpää ja syvällisempää heidän tietonsa tulevat olemaan. Tietoisuus tästä korostaa ”loppukokeen” merkitystä. Arvelen, että kilpailun kiristyessä yhä useammalle lukiolaiselle opiskelusta tulee suorituskeskeistä preppausta kirjoituksiin. Näin käy varsinkin silloin, jos ylioppilaskokeella on tulevaisuudessa entistä suurempi rooli korkeakoulujen valintamenettelyssä. Jos lukio ei palvele opiskelijaa, he (tai ainakin ne joilla siihen on varaa) hankkivat preppipalvelun lukion ulkopuolelta.  Juuri nyt paikallisradioissa mainostetaan kovasti englannin preppikurssia, joka lupaa rahat takaisin, jos ylppäreiden tulos jää eximian alle.

Vapaus valita ei ole itseisarvo

Valinnanvapauteen liittyy aina suuria intohimoja. Jos a) lupaa meille 15 vaihtoehtoa ja b) 3 vaihtoehtoa, pidämme ensin mainittua intuitiivisesti houkuttelevampana. Iso buffet-kattaus kuulostaa paremmalta kuin lautasellinen valmiiksi valittua. Suomen lukiolaisten liitto ja sen mukana suurin osa lukiolaisista tervehtii kokeilua epäilemättä ilolla. Lukiolainen, jolla on hyvin selkeät intressit, mieltymykset ja urasuunnitelmat voi kokeilussa keskittyä juuri niihin aineisiin, jotka tukevat hänen tavoitteitaan. Esimerkiksi lääkärin, juristin tai diplomi-insinöörin opintoputki alkaisi heti peruskoulun jälkeen. Lukiossa hän nappaisi tiedekorista tarvitsemansa, eikä joutuisi rasittamaan itseään katsomusaineilla, historialla tai psykologialla.

Harva lukiolaien kaipaa holhoamista. Nuorten omia ajatuksia, valintoja ja unelmia on syytä pitää arvokkaina. Tosiasiassa monia lukiolaisia kuitenkin stressaa jo nyt valintojen valtava määrä. Psykologisessa tutkimuksessa on myös näyttöä valinnanvapauden ja masennuksen välillä. On mielenkiintoista nähdä, miten lukio pystyy jatkossa palvelemaan kokeilunhaluisia ja sivistykseen laaja-alaisesti suuntautuvia nuoria.

Kohti yksityissivistystä?

Mutta ehkäpä ajatus yleissivistyksestä on kuihtumassa? Samalla kun maailma pienenee, ihmiset saavat käsiinsä yhä enemmän tietoa siitä, mikä heitä todella kiinnostaa. Jo nyt nettikäyttäytymistämme profiloidaan: saamme kohdistettua mainontaa ja intresseihimme sovitettuja uutisia. Tuleeko vahvistusvinoumasta tulee arkipäivää myös koulussa? Liisa Keltinkangas-Järvisen luonnehdinnan mukaan meillä ”ei ole yk­si­lön oman ko­ke­muk­sen yli me­ne­vää tie­toa, vaan tie­to tes­ta­taan omien tun­te­mus­ten kaut­ta, ja jo­kai­sen tun­te­mus on yh­tä oi­kea ja ar­vo­kas.” Kokeilun myötä nuoren opiskelussa korostuvat kovin helposti aihepiirit, jotka hän tuntee, joista hän on innostunut ja joissa hän on kokenut onnistumisia.

Kun emme enää yhteisesti oikein tiedä mikä on tärkeää ja arvokasta, päättäköön sen kukin itse. Samalla kun rajaamme jo nuorena pois vaikeita, epämukavia ja vieraita oppiaineita, laajennamme toiseuden alaa elämässämme. Kaikkien aikuisten kuuluu valittaa, että olisinpa nuorena lukenut sitä-ja-tätä.

Ajammeko nuoria nyt yhä aikaisemmin itsetyytyväiseen yksityissivistykseen, jonka sisällä he eivät edes osaa kaivata sitä kaikkea hienoa mistä ovat jääneet paitsi?

 

Gekko ja Keynes

Yhteiskuntafilosofian kokeessa opiskelijoilla oli virikkeenä Gordon Gekkon legendaarinen toteamus: ”Greed is good.” Odotin hieman kriittisempiä analyysejä ahneuden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Yllätyksekseni Gekkoa peesattiin melko varauksettomasti. Mistä oikein on kyse?

”Gekkon aksiomi” on peräisin pidemmästä puheesta, jonka loppu kuuluu seuraavasti:

Thank you. I am not a destroyer of companies. I am a liberator of them! The point is, ladies and gentleman, that greed, for lack of a better word, is good. Greed is right, greed works. Greed clarifies, cuts through, and captures the essence of the evolutionary spirit. Greed, in all of its forms; greed for life, for money, for love, knowledge has marked the upward surge of mankind. And greed, you mark my words, will not only save Teldar Paper, but that other malfunctioning corporation called the USA. Thank you very much.

(Tässä kyseisen puheen loppu elävänä kuvana.)

Gekkon toteamus nauttii kai jonkinlaista suosiota uusliberalistisissa piireissä, vaikka Oliver Stonen elokuvaa kokonaisuudessaan voisi pitää kriittisenä puheenvuorona uusliberalismia vastaan. Onhan Gekkon retorinen vyörytys ehkä vähän liiankin tyylipuhdas näyte orwellilaisesta uuskielestä, jossa paheesta tehdään hyvettä ja päin vastoin. Ahneutta on nimittäin ainakin perinteisesti pidetty paheena, siis luonteenpiirteenä, joka vaikeuttaa hyvän elämän toteuttamista. Sillä ei pitäisi olla kovinkaan keskeistä roolia yhteistä hyvää rakentavan talouden ja poliittisen toiminnan piirissä.

Ahneuden motivoivaa merkitystä ei kuitenkaan voi vähätellä. Ahneus vetoaa kaikkein primitiivismpiin tuntemuksiimme. Ahneus kytkeytyy pelon ja mielihyvän dialektiikkaan. Taitavasti ahne osaa lykätä nautintoa loitommaksi. Tällöinkin peliä on kuitenkin pelattava tavalla, jossa palkkio on taattu. Ahne sietää heikosti pettymyksiä ja puutetta. Tästä johtuen ahne saa myös usein paljon aikaan. Ahne on energinen, hänellä on kiire. Ahneen toimeliaisuuden saa helposti myös näyttämään yhteiskunnalliselta hyveellisyydeltä. Sen avulla bruttokansantuote nousee näyttävästi – ainakin hetken. Ahneus on läsnä siellä, missä puhutaan hyödystä.

Moderoimattomaan ahneuteen liittyy aina sosiaalisen ansan riski: lyhyen tähtäimen hyöty nakertaa hyvän elämän edellytyksiä pitkällä tähtäimellä. Ahneus tuottaa varmaa nautintoa nyt. Miksi ahneus ja sen hedelmät pitäisi uhrata tulevaisuuden vuoksi, joka voi uhrista huolimatta olla epämiellyttävä?

Gekko-moodi on regressiivisyyttä. Siinä on elementtejä infantiilista kaikkivoipaisuusilluusiosta ja muista irrationaalisista fantasioista. Tämä on helppo unohtaa, kun ahneuden evankeliumia saarnaa aikuinen, menestyksen ulkoisia tunnusmerkkejä kantava ihminen. Gekko on fiktiivinen karikatyyri, mutta aikamme uusliberalistisessa kuvastossa ei ole pulaa hänen hengenheimolaisistaan.

Todellista kognitiivista kypsyyttä indikoi kyky eläytyä muihin, varsinkin tuleviin sukupolviin. Pohtiessamme tulevaisuutta joudumme kaikki kognitiiviselle, emotionaaliselle ja behavioraaliselle epämukavuusalueelle: tulevaisuuden pohtiminen on älyllisesti kuluttavaa, se herättää herkästi ahdistusta ja kaiken lisäksi siitä versoo ikäviä vaateita käytännön tekemiselle. Onnistuessaan tällainen reflektio toimii kuitenkin varsin hyvänä vastalääkkeenä kaikkein vulgaareimmalle ahneudelle.

Ahneuden suitsiminen ei kuitenkaan johda loputtomaan tulevaisuutta koskevaan ahdistukseen. Kirjoituksessaan Lastenlastemme taloudellisista mahdollisuuksista Maynard Keynes totesi vuonna 1930:

I see us free, therefore, to return to some of the most sure and certain principles of religion and traditional virtue – that avarice is a vice, that the exaction of usury is a misdemeanour, and the love of money is detestable, that those walk most truly in the paths of virtue and sane wisdom who take least thought for the morrow. We shall once more value ends above means and prefer the good to the useful. We shall honour those who can teach us how to pluck the hour and the day virtuously and well, the delightful people who are capable of taking direct enjoyment in things, the lilies of the field who toil not, neither do they spin.

Keynesin flirttailu vanhakantaisen hyveellisyyden ja – Herra Jumala! – joutilaisuuden kanssa on gekkolaisuuden antipodi. Keynes ei ollut kovin optimistinen tällaisen raukean, hyveellisen ja kohtuutta arvostavan maailmanajan toteutumisesta omana elinaikanaan, mutta teksti pohtiikin nimenomaan hänen lastenlastensa maailmaa, siis kuta kuinkin nyt käsillä olevaa aikaa. Gekkojen eufemismeja ahneuden hyvyydestä hoetaan ”ainakin sata vuotta”, mutta ne punovat koko ajan omaa hirttosilmukkaansa.

But beware! The time for all this is not yet. For at least another hundred years we must pretend to ourselves and to every one that fair is foul and foul is fair; for foul is useful and fair is not. Avarice and usury and precaution must be our gods for a little longer still. For only they can lead us out of the tunnel of economic necessity into daylight.

Oletko huomannut merkkejä tästä?

Kantin paradoksi ja autodidaktin ongelma

Man täuscht sich nirgends leichter, als in dem, was die gute Meinung von sich selbst begünstigt. – Immanuel Kant

Miten ihmisistä kasvaa autonomisia, rationaalisia ja eettisiä? Kant tunsi hyvin Rousseaun idean lasten luonnollisesta kasvusta oman etiikkansa subjektiksi, mutta ei pitänyt sitä uskottavana. Tämä tulee erityisen selvästi esiin ”radikaalin pahuuden” käsitteessä, jossa Kant lähestyy raamatullista syntiinlankeemusteemaa ja Hobbesin käsitystä luonnontilasta (Die Religion innerhalb der Grenzen der bloßen Vernunft, 1, kappale). Radikaali pahuus ilmenee Ihmisen taipumuksessa (Hang) itsekeskeiseen pahuuteen, vaikka hän järkensä myötä kyllä ymmärtää eettisesti kestävän toiminnan universaalin luonteen. Kantin termejä käyttääkseni: ïhminen rakentuu luonnollisesti kohti hyvää (ursprunglichen Anlage zum Guten).

Kantin käyttämä ilmaus Anlage viittaa taannoisessa tekstissä käsiteltyyn kasvatuksellisen rakentumisen (Bildung) teemaan. Eettinen ihminen on kuin rakennus, jonka pystytykselle luonto antaa hyvän suunnitelman. Ihminen suuntautuu luonnostaan hyvään. Syistä joita Kant ei liiemmin pohdi ihmisen eettinen rakentuminen voi kuitenkin vinoutua ja luonnon alkuperäinen suunnitelma menee pilalle. Ihmisenä olemiseen sisältyy aina mahdollisuus valita väärin ja tehdä pahaa. Pahuus ei ole mikään sattuma vaan aidosti ihmisenä olemiseen liittyvä juureva ongelma (radix, lat. ”juuri”). Kantin näkemys ihmisen moraalisesta luonteesta on yllättävän hyvin linjassa uusimman käyttäytymistieteellisen tutkimuksen kanssa. Myötäsyntyinen orientoituminen yhteistyöhön ja myötätuntoon ei takaa, että ihmisyksilö faktuaalisesti toteuttaa luontoaan. Kasvattaminen on oikeastaan juurruttamista, jolla optimoidaan hyvän elämän ja kukoistamisen edellytykset .

Kantin pedagogiikka sisältää paradoksin. Ihminen pitää altistaa kasvatukselliselle järjestelmälle, jotta hän voisi tulla toimeen ilman kasvatuksellisia järjestelmiä. Ihminen on vapahdettava huomaamaan, ettei hän tarvitse vapahtajaa. Paradoksaalisuudesta huolimatta arvelen, että tämä on kaikkea vastuullista opetustoimea yhdistävä tavoite. Kauniiseen ajatukseen itseoppivasta yksilöstä sisältyy kuitenkin ongelmia, jotka korostuvat aikanamme aivan eri tavalla kuin 18. vuosisadalla.

Kantin näkemyksen ongelma on historiattomuus ja abstraktisuus. Se pönkittää myyttiä ”itse tehdystä ihmisestä”, autodidaktista, joka synnyttää käsityksensä mistä tahansa, missä tahansa ottamalla ohjenuorakseen pelkän järjen. Hyytävä esimerkki autodidaktin ongelmasta tulee ilmi Charlestonin ampujan manifestissa. Rotukysymykset askarruttivat Dylann Roofia. Hänellä oli ennakkoluuloja ja negatiivisia kokemuksia, jotka kehittyivät huoleksi ja lopulta tarpeeksi toimia: yhdeksän ihmistä sai surmansa Roofin avatessa tulen kesäkuussa 2015.

Kenen tahansa on nykyään helppo ottaa selvää lähes mistä tahansa asiasta. Roofin tärkein menetelmä oli todennäköisesti tiedonhaku verkosta. Hän opetti itseään: hän vaali niitä asenteita, uskomuksia ja periaatteita, jotka hänelle itselleen olivat tärkeitä ja inspiroivia. Hän toteutti konstrukitivistisen tiedonihanteen hyveitä suodattamalla, valikoimalla ja yhdistelemällä eri lähteiden informaatiota jo olemassa oleviin tietoihinsa. Tuloksena oli sisäisesti riittävän koherentti näkemys asioista ja niiden suhteista. Mikä tärkeintä (ja traagisinta), itseopiskelu tuotti riittävän perusteen toiminnalle Roofille itselleen.

Pohjimmiltaan kyse on tietenkin vahvistusvinoumasta. Kantin ihannetta rohkeasti ajattelevasta, yksinomaan järkensä avulla informaation valtaväylillä navigoivasta ihmisestä onkin syytä tarkentaa kognitiivisten vinoumien näkökulmasta. Kantin käsitys järjestä on monessa suhteessa klassinen: järkevyyden diskursseja on yksi, se on yleinen ja kaikille ”tolkun ihmisille” ilmeinen. Järjen ykseys ei ole huono ihanne, ainakaan jos sitä verrataan postmoderniin relativismiin. Mutta milloin tiedän, että minulla on orthos logos, aidosti järkeen ankkuroidut perusteet uskomuksilleni?

Vastauksessa tulisi tuoda vahvasti esiin kaksi seikkaa:

1. Sinun on artikuloitava uskomuksesi avoimesti, perustellusti ja vilpittömästi.
2. Sinun on oltava valmis korjaamaan uskomustasi, mikäli se osoittautuu epäjohdonmukaiseksi.

Nämä ovat tietenkin tieteelliseen tiedonmuodostukseen pohjautuvia periaatteita. Niiden soveltaminen oppimiseen ja opettamiseen on nykyisessä oppimiskulttuurissa ensiarvoisen tärkeää. Niissä ilmenee myös seikka, joka romuttaa ainakin kaikkein äärimmäisimmän autodidaktisen itseriittoisuuden. Yksin voi oppia, opitun validointi tiedoksi on silti aina yhteisöllistä.

Otteita elämästä

Merleau-Pontyn virkistävän toteamuksen mukaan ruumis on ”maailmaan tarttuvien otteiden” järjestelmä. Mitä siis tarkoittaa kun sanomme: ”Hän kadotti otteen elämästään”?

Onko minulla ote elämästä vai onko elämällä ote minusta? Kumman menettäminen on kohtalokkaampaa?

Miten minun otteeni sinusta on mahdollinen?

Minun otteeni ei pidä, sinun otteesi ei pidä.

Minun otteeni pitää, sinun otteesi ei pidä.

Minun otteeni ei pidä, sinun otteesi pitää.

Minun otteeni pitää, sinun otteesi pitää.

Educational Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Finland (3/3)

Syyslukulausi Suomen kouluissa on päättymäisillään. Oman syyslukukauteni ehdoton kohokohta oli vierailu Yhdysvalloissa ja tutustuminen New Yorkin koulujärjestelmään. Nyt kun matkasta on kulunut muutama kuukausi, vierailun todelliset opetukset alkavat valjeta. Eniten tätä valkenemista on edistänyt Suomessa syksyn aikana käyty keskustelu koulusta, sivistyksestä ja taloudesta.

On selvää, että kouluinstituution toimivuus on Suomen olemassaolon kannalta ratkaisevan tärkeää. Yhdysvallat selviää pelkän volyymin turvin: kaikkien koulujen ei tarvitse saavuttaa samaa tasoa kuin Stuyvesant New Yorkissa tai Sidwell Friends Washingtonissa. Maassa on toistaiseksi riittänyt vetovoimaa ja taloudellista toimeliaisuutta, jotta yksityinen raha on pitäyt pystyssä riittävän tasokasta opetusta edes joillekin kyllin varakkaille. Lisäksi maassa on selvästi työtä myös vähemmän koulutetuille, joita lisäksi motivoi amerikkalaisen unelman kertomus.

Suomen tilanne on toinen. Olemme edelleen hyvin homogeeninen, pieni ja syrjäinen kansakunta. Emme ole erityisen vetovoimainen tai keskeinen toimija kulttuurisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Suomen on varaudutta keksittävä itsensä yhä uudelleen ja uudelleen turvatakseen myös tuleville sukupolville 1900-luvun loppupuolella saavutetun elintason. Kekseliäisyys ja dynaamisuus pitävät Suomea pinnalla.

Olen samalla kuitenkin vahvasti samaa mieltä yliopistokampusten mielenosoittajien tutuksi tekemän iskulauseen kanssa: tunkekaa innovaatiot perseeseenne!

Suomalaisesta peruskalliosta ei polkaista esiin huippuyliopistoja, Nobel-tason tutkimusta ja markkinat mullistavaa tuotekehitystä vaatimalla sitä kirjeitse. Janne Saarikiven puhe Helsingin yliopiston 375-varjojuhlissa kiteyttää paljon siitä, minkä itsekin koen uhkaavan suomalaista koulua – en siis pelkästään yliopistoa.

Meillä ei ole enää malttia sivistyä. Meistä näyttää, että meistä mennään kiihtyvällä vauhdilla ohi oikealta ja vasemmalta. Nykyinen hallitus on valinnut strategian, jossa sivistystä piiskataan ja näännytetään, jotta sen saisi virtaviivaisempaan kuosiin koulutusmarkkinoille. Tuotteistaminen, yksityistäminen, tulospalkkaus ja valvonta tulevat varmasti lisääntymään, jos nykyinen koulutuspoliittinen suuntaus jatkuu. Nämä ovat kaikki seikkoja, joista jokainen yhdysvalloissa kohtaamani opettaja haluaisi eroon. He voivat vain haaveilla tilanteesta, jossa opetussuunnitelma on aidosti opettajan työväline, opettajia ei kannusteta kilpailuun vaan yhteistyöhön, opetuksen sisällöt nousevat opiskelijoiden kysymyksistä ja silti koulutusjärjestelmä yhdistää koko ikäryhmää yhteisesti päätettyjen (valtakunnallisten) perusteiden osalta. Tämä kaikki on Suomessa edelleen todellisuutta ja se on mahdollista säilyttää.

Se ei kuitenkaan riitä.

Suomalaisen koulun keskeinen kysymys ei ole digiloikka, yksikkökoko tai opetukse järjestäjän yksityisyys/julkisuus. Olennaista olisi löytää uudelleen näky suomalaisesta koulusta. Renessanssi on ehkä liian suuri sana tähän yhteyteen. Renessanssissa on puhuttelevaa tiettyjen taloudellis-poliittisten toimijoiden aito halu edistää taidetta, tiedettä ja sivistystä tietynlaisen ylevän ja jalon vision innoittamana. Tätä samaa innoitusta kaivattaisiin myös Suomeen.